Korkea osaaminen on muodostunut erittäin paljon käytetyksi sanonnaksi, joka löytyy melkein kaikista kehitykseen liittyvistä strategisista julistuksista ja kannanotoista.

Keskustellessani ihmisten kanssa törmään usein näkemykseen, että korkeaa osaamista voi saavuttaa vain opiskelemalla korkeakoulussa ja mieluummin mahdollisimman teoreettisia asioita.

Uskallan kuitenkin väittää, että osaaminen on paljon monipuolisempaa. Monien osaamisten ja taitojen opiskeluun korkeakoulu ei ole paras paikka. Mutta oppiminen kuuluu kaikille, ja kehittämisasennetta tarvitsemme kaikissa töissä ja toimissamme.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsauksessa on asetettu tavoitteeksi, että Suomi vahvistaa asemaansa globaaleissa arvoketjuissa huolehtimalla siitä, että maassa on huippuosaamista ja koulutusta. Tavoitteena on, että kaikki suomalaiset suorittavat vähintään toisen asteen tutkin­non ja vähintään puolet nuorista ikäluokista korkeakoulututkinnon.

OKM:n visiossa 2030 yhtenä kehittämisohjelmana on tehdä Suomesta maailman osaavimman työvoiman kotimaa. Tavoitteet ovat hyviä ja kannatettavia, mutta mitä se osaaminen oikeastaan on? Ja mitä on korkea osaaminen?

Hyvinvointimme näyttää edellyttävän kaikilla elämän alueilla aikaisempaa tehokkaampia tuotantotapoja ja pidemmälle menevää automaatiota. Mistä tällaiset innovaattorit ja kehittäjät sitten tulevat?

Mieleeni tulee esimerkki metsätalouden piiristä. Tuskin monikaan metsäalan ammattilainen uskoi 1970-luvulle tultaessa, että nykyisin – viisikymmentä vuotta myöhemmin – yksi metsäkone kaataa, karsii ja katkoo puita nopeammin ja tarkemmin kuin tuhat metsuria.

Metsäkoneiden kehittäminen vaati mahdollisuuksien oivaltamista, sitkeää kehittämistyötä ja soveltamista. Tällaisia kehittäjiä olivat mm. Einari Vidgrén Vieremällä ja Sakari Pinomäki Ylöjärvellä. He uskoivat, että mahdottomalta tuntuviin jäisiin ja lumisiin metsäolosuhteisiin voidaan kehittää automaattisia tehokkaita kestäviä metsäkoneita. Näiden kahden alansa pioneerin osaaminen näyttäisi perustuvan kokeneiden kädentaitajien, kyläseppien ja metsureiden sekä insinöörien ja monien muiden alojen ammattilaisten tiimityöhön. He osasivat koota tiimejä, joissa oli sekä teoreettista osaamista että vuosikymmenten saatossa harjaantunutta itseopiskeltua kädentaitoa.

Pääsin 1980-luvulla nuorena insinöörinä pari kertaa Sakarin kanssa Saksaan tutustumaan koneautomaation uusimpiin sovelluksiin. Hän oli kiinnostunut melkein kaikesta, kulttuurista, taloudesta, tekniikasta, ja kannusti meitä nuoria tekemään samoin ja yhdistelemään asioita ja soveltamaan toisten keksimiä ratkaisuja omiin haasteisiin. Nykyisin häntä sanottaisiin innovaattoriksi.

Innovaattoreita tarvitsemme myös korkeakoulusektorille uudistamaan ja kehittämään entistä monipuolisempia menetelmiä, tapoja ja välineitä oppia ja opettaa uusia asioita yhä nopeammin ja syvällisemmin. Digitalisaatiota, automaatiota ja tehokkuutta ei kannata oppimisen kehittämisessäkään pelätä. Päinvastoin, työt muuttuvat mielenkiintoisiksi ja palkitseviksi, kun hankalat rutiinityöt voi teettää esimerkiksi (ohjelmisto)roboteilla. Arvelenpa, että viidenkymmenen vuoden kuluttua monet kummastelevat, miten joskus tarvittiin niin paljon opettajia osaavimman kansakunnan rakentamiseen.

Osaaminen ei juurikaan tunnista eikä tunnusta valtakunnan rajoja, siksi kansainvälinen yhteistyö ja sen vaatima osaaminen on jatkossa yksi avainkysymyksistä. Digitalisaation ansiosta uusi tieto on lähes välittömästi käytettävissä kaikkialla maailmassa, heti kun meillä on taitoa ja osaamista soveltaa tietoa asiakkaidemme ongelmien ratkaisemiseksi.

En usko, että hyvinvointimme kannalta oleellista on korkeakoulujen, toisen asteen oppilaitosten tai peruskoulujen määrä ja nimi. Oleellista on, että arvostamme osaamista laaja-alaisesti ja kehitämme ja hyödynnämme sitä kaikilla mahdollisilla tasoilla ja tahoilla.

Tehdään osaamisesta ja oppimisesta iloinen kehittämisen kohde: korkeaveisu – laulujen laulu.

Markku Lahtinen
rehtori
Tampereen ammattikorkeakoulu