Korkeakouluissa suoritettavien tutkintojen määriä halutaan nostaa, mutta rahaa tähän ei ole osoittaa. Korkeakoulut ovat ymmärrettävästi pettyneitä. Tavoitteiden ja resurssien ristiriita on selkeä ilman tämän suurempaa asian tutkimista, mutta koska raha niin usein liittyy sekä opetuksesta että tieteestä käytävään keskusteluun, on aika avata julkiseenkin keskusteluun korkeakoulujen rahoitusmalleja.

Korkeakoulujen rahoitusta on muutaman vuoden ajan ohjattu tuloksiin pohjautuvalla mallilla. Mallit ovat erilliset yliopistoille ja ammattikorkeakouluille, mutta niiden perusperiaatteet ovat samat: rahat ansaitaan tuottamalla tiettyjen mittareiden mukaisia tuloksia. Mittareita ovat esimerkiksi tuotettujen tutkintojen määrät, julkaisujen määrät, valmistuneiden työllistyminen ja hankitun tutkimusrahoituksen määrä.

Mittarit ja niiden määrät poikkeavat yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä, mutta keskeinen laskentamekanismi on sama. Kummassakin mallissa on kaikille mittareille kiinteät rahoitusosuudet. Ammattikorkeakoulujen vuosittaisesta rahoituksesta jaetaan nyt esimerkiksi 4 % ylempien ammattikorkeakoulututkintojen määrän perusteella.

Määränä ei käytetä yhden vuoden tulosta, vaan ns. tilastovuotta edeltävän kolmen vuoden keskiarvoa. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi vuoden 2020 rahoituksessa käytetään vuosien 2016-2018 suoritettujen tutkintojen keskiarvoa. Ensi vuoden rahoituspäätöstä tehtäessä eivät vuoden 2019 tulokset tietenkään vielä ole käytettävissä vuoden ollessa kesken.

Ammattikorkeakouluilla näitä mittareita on kymmenkunta, yliopistoilla tuplasti enemmän. Yksittäisten mittareiden painoarvo mallissa vaihtelee yksittäisistä prosenteista kymmeniin prosentteihin. Näin jaetaan lähes kaikki korkeakouluille ministeriöltä tuleva rahoitus niin kutsuttua strategiarahoitusta lukuun ottamatta. Ammattikorkeakouluilla tämän osuus on 5 %, yliopistoilla 12 %.

Lisäksi ministeriö saattaa käynnistää ja rahoittaa yksittäisiä erillishankkeita. Tällaisen rahoituksen osuus ei ole niin suuri eikä pysyväisluonteinen, että se vaikuttaisi oleellisesti esimerkiksi ammattikorkeakoulujen budjetointiin.

AMK-rahoitusmalli 2017, kuva opetus- ja kulttuuriministeriö

Rahoitusmallilla on useita selviä vaikutuksia. Ensinnäkin, se asettaa korkeakoulut kilpailemaan keskenään. Kun esimerkiksi ylempien tutkintojen määrän perusteella jaetaan ammattikorkeakouluille 4 % rahasta ja tuo raha jaetaan ammattikorkeakouluille niiden kolmen vuoden keskiarvoina laskettujen tulosten perusteella, joutuu yksittäinen ammattikorkeakoulu varmistamaan, ettei sen osuus tutkintojen määrästä laske suhteessa toisiin – muutoin sen saama rahoitus laskee. Jos muut ovat parantaneen tulostaan, on parannettava vähintään samaa tahtia pitääkseen rahoitusosuutensa. Jos joku onnistuu kasvamaan muita nopeammin, saa se enemmän rahaa, mutta muiden osuus laskee, koska jaettava summa on mallissa vakio.

Edellisestä johtuen malli aiheuttaa huomattavaa epävarmuutta. Korkeakoululla ei ole tietoa, miten toiset korkeakoulut kehittyvät rahoitusmallin jonkin mittarin alueella. Korkeakoulut voivat toki vapaasti vaihtaa tietoja keskenään, mutta rahoitusta ohjaava ministeriö ei tätä tietoa tuota. Jos oman ja naapurien kehityksen suhteen ennustaa väärin tai vain epäonnistuu toimissaan, saattaa tulevien vuosien rahoitus poiketa merkittävästikin aiemmista vuosista. Sen toki voi jokainen laskea aina tilastovuoden valmistuttua, mutta sen jälkeen jo toteutuneiden kolmen vuoden keskiarvoihin ei enää voi vaikuttaa ja tulokset ovat mukana tulevien seuraavien kolmen vuoden rahoituksessa. On siis pakko onnistua.

Edellisestä johtuen malli on merkittävästi parantanut tuloksia. Yksittäinen korkeakoulu ei voi olettaa, että muut eivät kehittyisi mallin eri osa-alueilla. Mitään mallin aluetta ei voi jättää toissijaiseksi. On pakko yrittää ja onnistua kaikilla mittareilla. Valtakunnallisesti tämä on tietysti tavoiteltavaa. Korkeakoulujen suoritukset paranevat ja kukin suorite, esimerkiksi tutkinto, syntyy entistä edullisemmin rahoituksen pysyessä ennallaan, mutta määrien noustessa. Suoritemäärien nousu on ollut huimaa. Yksittäisissä mittareissa ei ole tapahtunut merkittävää nousua, suurin osa on noussut muutamassa vuodessa noin 50 % ja enimmillään jopa 700 %. Tämä on tilanne avoimessa ammattikorkeakouluissa suoritetuissa opintopisteissä. Maltillista muutos on ymmärrettävästi ollut esimerkiksi tutkintomäärissä ja työllistymisessä.

”Kun rahoitus on jo lähtökohtaisesti tiukkaa, on mallilla äärettömän vahva ohjausvoima. Sitä ei voi ohittaa.”

Nyt on vielä muistettava, että rahoitusmallien ensimmäiset versiot lanseerattiin samalla kuin korkeakoulujen rahoitusta merkittävästi leikattiin. Kun rahoitus on jo lähtökohtaisesti tiukkaa, on mallilla äärettömän vahva ohjausvoima. Sitä ei voi ohittaa. Korkeakoulun on pakko tuottaa niitä asioita, joista malli palkitsee. Ja tehdä niitä paljon. Tästä poikkeaviin omiin strategisiin toimiin on vain harvalla ollut varaa.

Tämä kolikon kääntöpuoli on tietysti olemassa valtakunnallisestikin. Turvatakseen rahoituksensa, kyetäkseen järjestämään opetuksensa, viedäkseen läpi tutkimushankkeensa, kyetäkseen maksamaan henkilökuntansa palkat, on korkeakoulujen ansaittava rahansa. Tutkimukselle on toki muitakin rahoituslähteitä, erittäin merkittäviäkin, mutta opetuksen osalta vaihtoehdot ovat vähissä. Korkeakouluja on vaikea saada tekemään muuta, kuin mistä niille maksetaan. Toiveet ja tavoitteet ilman rahoitusta jäävät toiveiksi ja tavoitteiksi korkeakoulujen varmistaessa toimintansa jatkuvuuden mallin mittareilla.

”Kun katsotaan ammattikorkeakoulujen rahoituksen tasoa ja tutkintomääriä vuosikymmenen alkupuolella, saa valtio jo nyt tutkinnot noin 40 % edullisemmin kuin jotain vuosia sitten.”

Ohjaako tämä sitten oikeaan? Mittaako malli oikeita asioita? Tilannetta tarkasteltaessa kysymys on suurelta osin enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Malli edellyttää luotettavaa tietopohjaa. Kokonaisuutena malleilla jaetaan noin 2,5 miljardia euroa. Suoritukset ja niihin perustuva rahanjako eivät voi perustua arvioihin tai omiin ilmoituksiin. Tuloksista tarvitaan luotettavaa tietoa pitkältä aikaväliltä. Uutta tietoa voidaan toki alkaa tilastoimaan, mutta niin kauan kuin uutta dataa ei luotettavasti kerättynä ole, on mallin mittarit valittava niiden muuttujien joukosta, joista tietoa jo on. Luotettavasti, yhteismitallisesti ja yksikäsitteisesti.

Kun katsotaan ammattikorkeakoulujen rahoituksen tasoa ja tutkintomääriä vuosikymmenen alkupuolella, saa valtio jo nyt tutkinnot noin 40 % edullisemmin kuin jotain vuosia sitten. Jos vuosien 2021-24 tutkintokattoja nostetaan ministeriön esityksen mukaisesti ilman lisärahoitusta, tarkoittaa se sitä, että jatkossa on tuotettava kaksi tutkintoa sillä euromäärällä, joka vielä vuosikymmenen alussa oli käyttää yhtä tutkintoa kohden. Tämä on huimaa tehostumista. Jos vastaava toteutuisi ja jatkuisi julkisen hallinnon kaikilla alueilla, olisi kestävyysvaje vain hetken harmi. Valitettavasti se ei voi jatkua.

Tutkintoja ei voi tuottaa ilmaiseksi. Opettajien työkuormaa ei voi lisätä loputtomasti eikä oppimisvastuuta siirtää opiskelijoille määräänsä enempää. Tässä on huomattu myös valtakunnallinen tavoite nostaa korkeakoulutettujen määrä nuorten ikäluokassa yli puoleen. Opetuksen on oltava sellaista, että tutkintoon eivät pääse vain parhaat, vaan yli puolet ikäluokasta.

Yli 50 % korkeakoulutettuja nuorten ikäluokasta on hieno kansallinen tavoite. Tutkintokattojen nosto on tämän kanssa linjassa. Vain edellytykset, se harmillinen raha-asia, on vielä hoitamatta. Jos rahaa ei ole, on tavoite saavuttamattomissa, eikä se ole yliopistojen tai ammattikorkeakoulujen vika.

Rahoitusmalli pähkinänkuoressa >>

Kuva: Aki Loponen, Loma Graphics 2014

Heikki Saastamoinen
rehtori
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu XAMK