Jatkuvan oppimisen mahdollistaminen on nopeasti noussut yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi, josta poliitikot, korkeat virkamiehet ja me etujärjestöjen lobbarit puhumme kuorossa. Asia on mitä tärkein, mutta työelämän nopeaan muutokseen vastaaminen työikäisten oppimisen mahdollisuuksia parantamalla ei ole ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisen päätöksenteon asialistalla. Tosin edistysaskelien saaminen voi nyt olla todennäköisempää kuin aiemmin.

”Nyky-yhteiskunnan nopea muutosvauhti sekä yksilöiden ja yhteisöjen kasvavat haasteet muutokseen sopeutumisessa edellyttävät opiskelumahdollisuuksia myös nuoruusiässä hankittujen perustaitojen jälkeen niitä täydentäen ja mahdollisia puutteita korjaten.” Tämä ajatus sopii hyvin ajankohtaiseen keskusteluun jatkuvasta oppimisesta, mutta se on vuonna 2002 valmistuneesta Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän muistiosta.

Noihin aikoihin suomalaisten aikuisten koulutukseen osallistuminen oli muuten korkeimmillaan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2000 aikuiskoulutukseen osallistui 18-64-vuotiaista 54 prosenttia. Osallistuminen oli 20 vuodessa lähes kaksinkertaistunut ja vuodesta 1995 vuoteen 2000 kasvua oli noin kuusi prosenttiyksikköä.

Suomalaiset aikuiset osallistuvat nykyisin lähes yhtä aktiivisesti koulutukseen, mutta koulutuspäivien määrä osallistujaa kohden on vähentynyt. Mm. henkilöstökoulutuksen vähenevää trendiä on selitetty sillä, että oppiminen tapahtuu yhä useammin käytännön työn yhteydessä eli oppiminen on muuttanut muotoaan.

Näkyvin tulos parlamentaarisen ryhmän työskentelystä oli vuosina 2003-2009 toteutettu Noste-ohjelma, jonka tarkoituksena oli parantaa enintään perusasteen tutkinnon suorittaneiden aikuisten työelämässä pysymistä ja urakehitystä, lieventää suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen aiheuttamaa työvoimavajausta ja vaikuttaa työllisyysasteeseen. Huomio kohdistui heikoimmin koulutettuihin.

Keväällä 2007 pääministeri Vanhasen toisen hallituksen ohjelmassa sovittiin toteutettavaksi ammatillisesti suuntautuneen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistus (AKKU), jolla selkiytetään hajanainen hallinto, rahoitus, etuudet ja koulutustarjonta. Toimeksianto ohjasi valmistelua järjestelmien uudistamiseen.

Uudistuksen johtoryhmä, jonka jäsen olin, linjasi 2008 aikuiskoulutuksen olevan keskeinen osa koulutusjärjestelmän eri sektoreiden ja elinikäisen oppimisen kokonaisuutta. Aikuiskoulutus on tärkeä osa koulutus-, työvoima- ja elinkeinopolitiikkaa samoin kuin innovaatiopolitiikkaa ja maahanmuuttopolitiikkaa. Siksi tarvitaan vahvat ja selkeät puitteet työelämän muuttuviin osaamis- ja työvoimatarpeisiin nopeasti ja tehokkaasti vastaavan aikuiskoulutuksen järjestämiselle.

AKKU-uudistuksen johtoryhmä tasapainotteli ennen kaikkea koulutus- ja työvoimapolitiikasta vastaavien hallinnonalojen välimaastossa. Nyt ajankohtainen jatkuvan oppimisen keskustelu tunnistaa myös sosiaaliturvan merkityksen oppimisen mahdollistajana ja siihen kannustamisessa. Tulevalla vaalikaudella jatkuvan oppimisen edistäminen liittyy läheisesti sosiaaliturvan kokonaisuudistukseen, jonka käynnistäminen on välttämätöntä.

Jatkuvassa oppimisessa kyse ei ole vain oppilaitosten ja korkeakoulujen toiminnan suuntaamisesta vaan vaikuttamisesta yksilöiden käyttäytymiseen sekä työpaikoilla oleviin mahdollisuuksiin oppia tai irrottautua koulutukseen ja työpaikkojen kyvystä tunnistaa yksilöiden oppimista.

Katsetta tulevaan

Tällä hetkellä ammatillisella koulutuksella on selkeimmät rakenteet jatkuvan oppimisen edistämiseen. Osa tutkinnoista on selkeästi suunnattu työuran aikaiseen kehittymiseen ja ammatillisen koulutuksen rahoitusjärjestelmä tunnistaa aikuisten koulutustarpeet nuorten koulutuksen rinnalla. Koulutus on mahdollista toteuttaa palkallisena, sillä oppisopimuskoulutus on Suomessa pääosin aikuiskoulutusta. Oppisopimusopiskelijoita on vuosittain ollut lähes 50 000 eli kaksi kertaa enemmän kuin aikuiskoulutustuen käyttäjiä.

Korkeakoulujen roolia työuran aikaisena kouluttajana halutaan vahvistaa ja suunnata tutkintoja lyhyempiin koulutuksiin. Korkeakoululakeihin kirjattiin tämän vuoden alusta, että ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen.

Aiemmin korkeakoulujen tehtävänä oli edistää elinikäistä oppimista, joten kirjausta voi pitää aiempaa tiukempana, vaikka se ei velvoita korkeakouluja tiettyjen koulutusten järjestämiseen. Korkeakouluvision valmistelussa jatkuvaa oppimista ei ole määritelty sisällöllisesti tai muodoiltaan, mutta yleiskielisessä keskustelussa jatkuva oppiminen ymmärretään vaihtoehtona tutkintokoulutukseen osallistumiselle.

Lainmuutosta tuetaan vuonna 2021 voimaan tulevalla rahoitusmallin uudistuksella, joka lisää jatkuvan oppimisen merkitystä korkeakoulujen rahoituksen määräytymisessä. Se ei kuitenkaan lisää korkeakoulujen käytössä olevaa rahoitusta, joten rahoituspohjan laajentaminen säilyy jatkuvan oppimisen laajenemisen kynnyskysymyksenä.

Koska jatkuvaa oppimista ei ole vielä määriteltyä, säilyvät rahoituksen perusteina avoimet korkeakouluopinnot, erilliset opinnot, maahanmuuttajien valmentavaa koulutus ja erikoistumiskoulutukset. Pesäero tutkintokoulutukseenkaan ei ole selkeä, sillä myös ylemmän ammattikorkeakoulun painoarvon lisääminen tukee jatkuvaa oppimista.

Korkeakoululakien muutoksella helpotettiin maksullisen täydennyskoulutuksen ja tilauskoulutusten järjestämistä julkisrahoitteisen koulutustarjonnan rinnalla. Päätökset olivat oikean suuntaisia, mutta tilanne kuvaa korkeakoulutettujen aikuiskoulutuksen keskeistä ratkaisematonta kysymystä: Onko kyse julkisrahoitteisesta toiminnasta vai markkinaehtoisesti hinnoitellusta täydennyskoulutuksesta? Tämä kysymys tulee eteen vielä monta kertaa, kun oppimista työuran aikana halutaan tehdä nykyistä helpommaksi.

Petri Lempinen
toiminnanjohtaja
Arene ry