YLE uutisoi vuosi sitten, että korkeakoulujen kilpailluimmista kohteista ensihoitajan tutkinto oli kilpailluin heti näyttelijätyön, elokuva-alan ja logopedian jälkeen. Sijalta 10 löytyi fysioterapeutti ja sijalta 12 sosionomi. Minulle itselleni niin rakas sosiaali- ja terveysala on edelleen vetovoimainen enkä ihmettele.

Sairaalamaailma lumosi minut jo alle kouluiässä. Äitini kertoi minun haaveilleen urasta pelastaja-lääkärinä tai salapoliisina putkifirmassa, jossa isäni työskenteli. Ja jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta haaveesta minusta kasvoikin: sote-alan ammattilainen.

Aluksi se oli ihastumista. Lähihoitajaopiskelijana avasin oven uuteen maailmaan samalla kun aikuisuuden kynnyksellä levitin siipiäni itsenäiseen elämään. Alusta alkaen ihmisyys puhutteli minua. Se, että minä en hoitajana suinkaan ollut se, joka oli antajapuolella. Koen edelleen, 25 vuotta sote-alalla olleena, että saan työssäni enemmän kuin annan.

Ihastuminen alaan kehittyi rakastumiseksi. Ammattiylpeyteen ei tarvittu Suomen Kuvalehden julkaisemia ammattien arvostusta kuvaavia listoja, vaan sitä, että työssäni yhdistyivät arvot ja se, että koin olevani jossakin oikeasti hyvä. Vaikka arvostus ei täytä vatsaa eikä jääkaappia, sote-alan arvostuksen aisti jo vastavalmistunut lähihoitaja, joka sai työpaikan lastenkodista. Arvostus vaikutti merkittävästi siihen, että sosiaali- ja terveysalaan uskalsi rakastua kunnolla ja antaa itsestään enemmän työlleen.

Rakastuminen syventyi tolkuttomaksi hurmaannukseksi aloittaessani jatko-opinnot ammattikorkeakoulussa kätilö-sairaanhoitajaksi. Vielä murrosiässä koin joskus olevani hiukan eksyksissä, vailla omaa heimoa. Olin se aavistuksen liian räävitön tyttö, joka oli ronski mutta reilu. Kätilömaailma oli minulle kuin Tylypahka Harry Potterille: löysin kaltaiseni, löysin salaisen maailman, jossa koin tulleeni perille.

Oltuani vuosikymmenen kätilönä olin jonkinlaisessa tienristeyksessä. Vaikka suonissani virtasi kätilöveri, sen kohina hukkui hetkeksi ristiriitaisten ajastusteni viidakossa. Taisin olla hetken hukassa ammatillisesti kunnes kaikki muuttui. Minulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä leikkaus- ja anestesiayksikössä sairaanhoitajana ja rohkeuden keräämisen jälkeen hyppy tuntemattomaan osoittautui yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä.

Nuo vuodet sairaanhoitajana saivat minut oivaltamaan, etten saa olla passiivinen valittaja ja kahvipöydän ankeuttaja silloin kun työelämässä jokin hiertää. Maailma ei muutu taukotilasta käsin ajatuksen voimalla. Oivalsin myös, että minun ei tarvitse alallani löytää yhtä ainoaa karsinaa, vaan voin vapaasti käydä vieraissa ja tykätä mitä erilaisemmista töistä. Lähihoitajana, kätilönä ja sairaanhoitajana. Apulaisosastonhoitajana, ohjaajana, lastenhoitajana, osastonhoitajana ja nyt Suomen suurimman sosiaali- ja terveysalan ammattijärjestön puheenjohtajana. Polku urallani eteenpäin mahdollistui ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtaneesta johtamisen ja kehittämisen koulutusohjelman myötä.

On tärkeää, että sote-alan ammattikorkeakoulujen opiskelijavalinnoissa säilyvät soveltuvuus- ja valintakokeet

Haluan alallemme tuleviksi kollegoiksemme soveltuvia ja motivoituneita opiskelijoita ja siksi on tärkeää, että sote-alan ammattikorkeakoulujen opiskelijavalinnoissa säilyvät soveltuvuus- ja valintakokeet. On hyvä, että ammattikorkeakoulut ovat testaamassa yhteistä koetta vuoden 2019 aikana. Vaikka jatkossa korkeakoulujen opiskelijavalinta perustuvat pääasiassa todistusvalintaan, meillä sote-alalla tarvitaan valintakoetta, sillä kaikista ei ole tälle vaativalle alalle. Valmisteilla olevassa digitaalisessa valintakokeessa testataan mm. henkilön päätöksentekotaitoa, vuorovaikutustaitoa, matemaattisia taitoja, eettisyyttä ja tunneälyä: kaikkea sitä, mitä tarvitaan ihmisläheisen alan osaajalta.

Sinä, joka ehkä mietit sote-alalle hakeutumista, voin vakuuttaa, että tämän tiiliseinän läpi kannatti juosta! Tämä ala on enemmän kuin ammatti. Tervetuloa tiiliseinän tälle puolelle!

Kuva: Leena Louhivaara

Millariikka Rytkönen
puheenjohtaja
Tehy ry